Ameriikan raitilta

Kiinnostukseni Amerikan Yhdysvaltoja kohtaan heräsi noin klo 10 aikaan 7.6.1968, jolloin Juuan Mataran kansakoulun alaluokan opettaja Laura Jätyri istui alkukotini tuvassa kiikkustuolissa reheviä reisiään verkkaisesti keinutellen.

Jätyri oli tullut kertomaan isoa uutista: minä olin läpäissyt testit ja pääsen aloittamaan koulunkäyntini 6-vuotiaana. Minulle pysäyttävämpi uutinen oli kuitenkin se, kun hän kertoi samaan hengenvetoon kuulleensa radiosta, että senaattori Robert Kennedy on ammuttu. Kun tuo edesmennyt mies kuulosti kovin tärkeältä, ahmin kaiken tiedon, mitä sen aikaiset informaatiokanavat hänestä tarjosivat.

Kennedystä piti tulla seuraava USA:n presidentti, mutta kun hän ei ollutkaan mukana, niin tarkkaan seuraamissani vaaleissa voiton vei Richard Nixon. Olen siitä lähtien aina seurannut USA:n presidentinvaaleja antaumuksella.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin – Gerald Fordin, Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin sinänsä ihan värikkäiden kausien jälkeen – syksyllä 1988 seurasin USA:n pressanvaaleja yhä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä olin juuri vaalien alla saanut tiedon opiskelupaikastani Texas A&M University’ssä. Demokraattien ehdokaskisassa oli silloin mukana myös joku Joe Biden…

Voiton vei George H.W. Bush, joka oli jo toiminut kaksi kautta Ronald Reaganin varamiehenä. Bushista tuli Texasin oma poika ja hän asui siellä presidenttikautensa jälkeen koko loppuelämänsä. Hänen elämäntyötään kunnioittava museo on perustettu nimenomaan Texas A&M:n kampukselle.

Texasin vuosinani 1989-1990 USA tuntui jotenkin vakaalta ja ennustettavalta, Eurooppa ei niinkään. Berliinin muuri sortui ja itäblokki hajosi. Kiinassakin kiehui taivaallisen rauhan aukiolla. Toki USA:kin joutui mm. Persianlahden sotaan, mikä koitui Bushin kohtaloksi, ja seuraavissa vaaleissa voiton vei Bill Clinton, jonka mainittavimmat uroteot löytyivät sittemmin politiikan katvealueilta.

Clintonin jälkeen George W. Bush hallitsi Yhdysvaltoja seuraavat kaksi kautta. Oma suosikkini olisi ollut ”former future president of the United States of America” eli Al Gore, josta ei siis koskaan tullut presidenttiä, vaikka hänen valintaansa pidettiin varmana vuoden 2000 vaaleissa. Myöhemmin Goren ”An Inconvenient Truth” -julistus herätteli omaa ajatteluani ilmastokysymyksistä ja johti aihealueen sovelluksiin myös kotimaakunnassani (mm. Öljyvapaa Pohjois-Karjala, Heipat fossiileille, Hinku - hiilineutraalit kunnat ja Koli Forum).

Vaaliseurannassani kaikkein vaikuttavin ja mieleenpainuvin hetki on ollut Barack Obaman voitto 2008. Hänen ainutlaatuisen lavakarisman ja valinnan symbolisen merkityksen kruunasi tappion kärsinyt John McCain, joka piti historian parhaan häviäjän puheen. Koko tuo tapahtuma antoi uskoa sivilisaation myönteiseen kehitykseen. Obaman kanssa demokraattien ehdokaspaikasta kilvoitteli jälleen myös Joe Biden, mutta hän antoi periksi jo kesken kisan, kun Obaman ylivoima kävi selväksi.

Obaman kahden kauden ja vuoden 2016 vaalien jälkeen onkin ollut hieman erilaista… Voi vain jossitella, millaiset menneet lähivuodet olisivatkaan olleet, jos ensimmäinen tummaihoinen presidentti olisi saanut seuraajakseen ensimmäisen naisen. Tai jo aikaisemmilta vuosilta, jos maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi olisi noussut Robert Kennedy vuonna 1968, tai Al Gore vuonna 2000.

Kaikesta kiinnostuksestani huolimatta en ole koskaan varauksetta fanittanut amerikkalaista yhteiskuntaa enkä sikäläistä elämäntyyliä. Valkoihoisena, hyväkuntoisena ja terveenä miehenä minulla oli siellä elämiseen monet perusedellytykset kohdallaan, mutta aksenttini paljasti ulkomaalaisuuteni, joten olin monissa asioissa samalla viivalla esimerkiksi meksikolaisten, kiinalaisten ja arabien kanssa. Usein minkä tahansa arkisen asian hoitamisessa oli ensin iso työ osoittaa, että en ole liikkeellä rikollisin aikein. Ymmärrän hyvin maahanmuuttajien arkea. Toisaalta ei voi kuin ihailla amerikkalaisten loputonta uskoa ihmisen itsenäiseen suoriutumiseen ja sitä energisoivaa positiivista kateutta, joka – kampittamisen ja maalittamisen sijasta – antaa ravintoa yhä uutterampaan yrittämiseen.

Oli miten oli, amerikkalaisten edesottamuksia ei voi Suomessakaan sivuuttaa olankohautuksella niin kauan kuin amerikkalainen yhteiskunta ja kulttuuri ovat läsnä keskivertosuomalaisen olohuoneissa joka ilta usean tunnin ajan elokuvien, tv-sarjojen, uutisten ja mitä erilaisimpien sieltä kopioitujen formaattien välityksellä.

Bidenin ja Trumpin taistelua seuratessa voi vain hämmästellä, miten ihmeessä nuo vanhat herrat jaksavat ja mistä he saavat energiansa. Joka tapauksessa onnea ja menestystä uudelle presidentille tärkeään tehtävään!